5

Tunsin äänen. Kuin kaukainen tuulahdus hetki sitten menettämästäni elämästä. Näin miehen piirteet hyvin sumeasti, mutta varhaislapsuuden aikaiset muistikuvani paikkasivat kuvan. Voimakas leuka ja petolinnun nokkaa jäljittelevä nenä. Otsaa kiertävä, viininpunainen huivi ja ruskea, repaleinen vaellusviitta. Hienot, soljelliset nahkasaappaat.

"Oletko sinä Tarathyl Roy Stalvin?" minä kysyin ihmeissäni. "Etkös sinä kuollut ´vapaamielisten´ mellakassa?"

"Nimi on kylläkin Tyral Rokstel", mies korjasi. "Stalvinin nimen kaivoin maahan kauan sitten. Ja ihan omin avuin. Vapaamieliset ovat tätä nykyä parhaita kavereitani. Mutta se on toisarvoinen juttu. Mitä sinä teet  Selinassa?"

"Ei kuulu sinulle."

"Hän pakenee Riikistä", Bain vastasi puolestani. Irvistin hänelle, mutta hän ei tuntunut välittävän. "Miksi hän on ´Hirtetty´?"

"Tiedustelin eilissäpäivin hiukkasen ulkomaanasioita isännältä. Sanoi, että Darratt Martem kuoli kaksi viikkoa sitten. Kaksi vapaamielistä murtautui palatsiin ja hirtti hänet kattokruunuun. Riikissä pidettiin kahden päivän mittainen suruaika. Sen jälkeen siellä on teurastettu vapaamielisiä kuin porsaita."

"Taisivat olla samat vapaamieliset kuin sinulla", Bain sanoi. "Huolimatonta porukkaa."

"Kyllähän minut hirtettiinkin", minä myönsin. "Teloittajina toimivat vieläpä omat veljeni. Ihme, että pääsin pakoon. Isä ja äiti olivat kuulemma raivoissaan. Saivat kummasti intoa vapaamielisten etsimiseen"

"Vai että itse kuningasperhe", Tyral mutisi vakavana. "Enpä ihmettele enää yhtään miksi päätit lähteä tänne. Perässäsi lienee tälläkin hetkellä pari pataljoonaa kruunun metsästäjiä. Tästä tulikin melkoinen soppa. Saatanpa jopa jättää sen viinin väliin."

"Anteeksi, mutta ymmärsinkö nyt oikein?" Bain kysyi. "Tämä poikako on ´se´ Darratt Martem?"

"Kolmannen kruunuhuoneen prinssi Darratt Gilbrift Martem", Tyral vahvisti käsi leualla.

4

Rikollispäällikkö Tyral Rokstelin menneisyys oli ollut vaiherikas. Kun Tarathyl  Roy Stalvin oli kaksikymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin syntynyt suuren riikkiläisen aatelissuvun päämiehen pojaksi, tästä oltiin ennustettu suvun kaikkien aikojen mahtajaa. Sukulaisten haaveet arvokkaasta suvunjatkajasta olivat kariutuneet, kun pieni Tarathyl oli varhaisvuosinaan ilmaissut kovaa kiinnostusta rikollisuuteen.

Tarathyliä oli ollut turha yrittää käännyttää, vaikka sitä kovasti yritettiinkin. Hänestä tuli jo kolmetoistavuotiaana pätevä miekkailija. Viisitoistavuotiaana Tarathyl kokosi yhteen joukon ylellisyyteen kyllästyneitä ja vallankumouksellisia nuoria ja katosi joukkoineen Riikistä. Hän vaihtoi yläluokan nimensä Tyral Roksteliksi ja otti tunnuksekseen mustan kukon, jonka oli tarkoitus kertoa hänen irtautumisestaan ylimystön elämästä.

Seuraavien vuosien aikana Tyral Rokstelin nimi tuli tutuksi kaikkialla Megalonuksen pinnalla. Hän kiersi mannerta, ryösti rikkailta ja peittosi muita rosvojoukkoja, tullen pian yhdeksi mantereen etsityimmistä rikollisista. Suku tietenkin pyyhki Tarathyl Roy Stalvinin nimen muististaan ja hänestä tuli perheen keskeinen tabu. Ainoastaan Tyralin Astaden-setä jaksoi yhä puhua pojasta ja nauroi aina kovaan ääneen, kuullessaan pojan uusimmista tempauksista.

Mutta kävi niin, että kun Tyralin sukulaiset kuolivat pimi-ihojen suurruhtinaan kaupunkiin kohdistetussa hyökkäyksessä, suvulla ei enää ollutkaan perillistä. Tyralin nimi oltiin pyyhitty pois suvun kirjoista. Astaden-setä oli kyllä jättänyt salaisia asiakirjoja perillisen olemassaolosta, mutta salainen poliisi tuhosi ne, saadessaan tietää, kuka Tarathyl Roy Stalvin todella oli.

Lopulta Tyral kuitenkin kuuli sukunsa kohtalosta ja palasi kotikaupunkiinsa, jossa salainen poliisi oli jo varautunut rikollisjoukon saapumiseen.  Hän murtautui joukkoineen salaisen poliisin linjojen läpi, pakeni poliisia palatsialueelle ja esitti Riikin kuningasperheelle vaatimuksensa ja synnyinoikeutensa.

Riikin kuningasperheen huoneet tunnistivat Tyralin Tyrathal Roy Stalviniksi, vaikka vuodet olivatkin tehneet pojasta miehen. Voimakas, pitkä ja sänkinen leuka, Stalvinien koukkunokkaa jäljittelevä nenä ja terävä katse. Ylevä ja ylpeä olemus. 

Kuningasperheet eivät kuitenkaan olleet valmiita antamaan Tyralille anteeksi tämän rikoksia Riikin maata kohtaan. Siksi he antoivat ryöväripäällikölle joukon kunniatehtäviä, jotka tämän tulisi suorittaa, ennen kun tämä ansaitsisi oikeuden perintöön. Kymmenen tehtävää.

Tyral oli suostunut kuningasperheen tuomioon. Ensimmäisenä tehtävänään hän oli murskannut nyrkkeihinsä sukunsa murhaajan: pimi-iho Fatolin, aiheuttaen samalla pimi-ihojen välisen sodan juri vapautuneesta suurruhtinaitten paikasta. Tyral oli löytänyt Polpokin pyhät kirjoitukset, upottanut mereen  rokenien voittamattoman armeijan kaikki sotalaivat ja vanginnut Megalonuksen  miljoonajalkaiset. Viidennen tehtävän kohdalla Tyralin oli pitänyt viedä Riikin kansallismuseosta kuningasperheelle kuuluvat kruununjalokivet. Hän olikin onnistunut siinä, mutta sen seurauksena hänen oli pitänyt paeta kivierämaahan, jossa hän tälläkin hetkellä oli.

"Ryöväriruhtinas" Tyral Rokstelin ja Riikin kuningasperheen prinssi Darratt Martem "Hirtetyn" kohtaaminen Selinassa oli jopa kaikenlaista omituista elämänsä varrella kestäneelle Tyralille odottamaton kohtalon oikku.

(jatkuu)

3

Herätessäni tunsin yhä voimattomuuden tunteen. Minut oli tuotu jonkinlaiseen rakennukseen, ehkä lainsuojattomien tukikohtaan ja minä makasin ihmetyksekseni köyttämättömänä sen natisevalla puulattialla ja tuijotin huoneen kattoa.

En ollut täysin kunnossa, vaikka pystyinkin taas liikuttelemaan käsiäni. Koko kehoni tärisi hallitsemattomasti ja hengitykseni pätki. Sydämeni hakkasi mielipuolisena ja kuva, jonka silmäni minulle näyttivät oli sumea. Yritin nousta seisomaan, mutta minut polkaistiin takaisin lattiaan, ennen kuin olin istumaan ehtinyt. Edessäni seisoi epätarkka hahmo.

"Parempi, jos pysyt siinä, kaveri", hahmo käski, vaivautumatta nostamaan jalkaansa pois rintalastaltani. "Sinulla on erämaatauti."

"Varmaan joo", minä murahdin vihaisena. "Loppuiko köysi, vai mitä? Mitä te haluatte minusta? Jos lunnaita tahdotte, niin voin kertoa, ettei ole olentoa joka niitä minusta maksaisi."

"Suu kiinni. Jokainen ylimääräinen kehon liike edistää tautisi etenemistä", lainsuojaton sanoi.

"Mitä sinä siitä välität?" minä tiuskasin. "Oletko sinä lainsuojaton, vai mikä? Jos haluat minun olevan hiljaa, niin sen kun mäjäytät vähän. Ei luulisi olevan suuri lisä rötösten listaan"

"On rosvoillakin tunteet, pentu, vaikka tekisikin mieli hieman hieraista sinua nenään. Sen verran kovaa minua löit."

"Ai", minä sanoin hiljaa. Tunsin itseni lapselliseksi, vaikka olinkin tehnyt sen itseäni suojellakseni. "Anteeksi."

"Mitäpä minä anteeksilla, kun naama on jo vinossa", hahmo sanoi. "Mutta olet kyllä harvinaisen äkkipikainen kaveri. Olisin vain kysynyt nimeäsi ja syytä kaupunkiin tulemiseen."

"Kaupunkiin?" minä ihmettelin. "Onko täällä kaupunki?"

"Oikeastaan kylä. Lainsuojattomien kylä," mies sanoi, painottaen "lainsuojatonta". "Äläkä luule, että olisit päässyt pois erämaasta. Ollaan nääs keskellä sitä."

"Sitten en ole vielä tarpeeksi kaukana Riikistä", minä sanoin. "Minun täytyy lähteä välittömästi. Tuota, nostatko jalkaasi?"

Mies ei liikuttanut jalkaa senttiäkään. "Käskinhän pysyä siinä. Sinä et lähde tuossa kunnossa minnekään, oli kiireen syy sitten vaikka mikä. Erämaatauti ei ole leikin asia ja minä jos joku sen tiedän. Sinä odotat täällä, kunnes olet kunnossa tai sinä itket ja odotat. Kyllä meiltä köyttä löytyy."

"Keitä ´te´ muuten edes olette?"

"Tyralin joukoiksi sanovat", hahmo vastasi. "Tai vaihtoehtoisesti Taivaankyntäjiksi. Jos olet Riikistä, niin olet saattanut kuullakin meistä. Yritettiin rosvota teiltä kansallismuseo tuossa muutama vuosi sitten."

"Minä luulin, että salainen poliisi sai teidät hengiltä."

"Melkein. Onnistuttiin huijaamaan niitä ja paettiin tänne. Yllättyvät, kunhan kuulevat meistä seuraavan kerran. Sitten annetaan niille turpiin kunnolla."

"Kuka sinä olet?", minä kysyin.

"Nimi on Bain", mies vastasi. "Tunnettu paremmin Lapioteränä."

"Minä olen..."

"Darratt Martem", keskeytti uusi ääni Bainin takaa. "Tunnetaan paremmin ´Hirtettynä´, eikö vain?"

2

Martem ei Riikin kivierämaassa viikon kestäneen samoilun seurauksena ollut enää parhaassa mahdollisessa kunnossa. Hän oli väsynyt, nälkäinen ja janoinen ja hänen kehoaan vaivasivat arviolta sadat pienet hiertymät ja naarmut, joiden ansiosta jokainen liike tuotti enemmän tai vähemmän tuskaa. Maantierosvojen hyökkäys oli jotakin sellaista, minkä Martem olisi mielellään välttänyt. Nyt se oli myöhäistä.

---

Ympärilläni seisoi joukko värikkäästi aseistautuneita lainsuojattomia. Viisi maantierosvoa. Todennäköisesti enemmänkin. Meitä kaikkialta ympäröivät kalliot tarjosivat varjoisia kalliosyvennyksiä jokaiselle piilopaikkaa kaipaavalle. Oli turvallista ajatella, että vihollisia olisi ainakin kahdeksan, vaikka epäilin, etten välttämättä pärjäisi edes näille viidelle.  

En ollut valitettavasti parhaassa itsepuolustautumiskunnossa. Matka kivierämaan halki oli rasittanut minua sekä henkisesti että fyysisesti ja jo ensimmäinen isku oli aiheuttanut minulle sanoinkuvaamattoman voimakkaita kipuja. Edessäni verisenä makaava lainsuojaton -luultavasti joukkion johtaja- oli menettänyt  naamaan kohdistetun iskun seurauksena tajunsa, mutta samalla minun oma käteni oli lamautunut täysin. Olin täysin kykenemätön käyttämään oikeaa kättäni ja se roikkui nyt käyttökelvottomana sivullani.

Kaiken lisäksi yksi rosvoista oli paennut paikalta, aikeenaan luultavasti hakea lisäjoukkoja. Tilanteesta oli siis paras irrottautua mahdollisimman nopeasti. Mielessäni lipui kuvia nopeasta kahakasta ja onnistuneesta paosta. Otsalleni tiivistyi kookas hikihelmi. Mahdollisuudet tuntuivat  ikävän heikoilta.

Olin hivuttanut toimintakunnossa olevan käteni jo tilanteen alussa viittani sisäosiin. ja sormeni puristivat miekan kahvaa lujasti. En ollut kaksinen miekkamies, eikä koulutukseeni ollut kuulunut vasemmalla kädellä miekkailua, mutta nyt tunsin tämän ainoaksi keinoksi taistella. Jos nyrkkini eivät kestäneet lyömistä, oli pakko viiltää.

---

Martem polkaisi maata lujasti molemmin jaloin. Polkaisu rasitti voimakkaasti hänen lihaksiaan ja sai Martemin irvistämään kivusta mutta saattoi hänet samalla  hallittuun syöksyliikkeeseen, kohti häntä lähinnä olevaa rikollista. Miekka, hopeanhohtoinen sapeli, irtosi metallisen kilahduksen  saattelemana nahkapäällysteisestä huotrasta ja välähti esiin aivan vastustajan edessä.

Viilto ei kuitenkaan koskaan saavuttanut päämääräänsä. Äkkiä Martem tunsi, kuinka kaksi kättä painauti hänen vasenta kättään vasten ja puristi sormensa syvälle käden lihaksiin. Seuraus oli välitön ja teho räjähdysmäinen. Martem tunsi  koko hänen kehoaan vavisuttavan värähdyksen. Kipua. Kuin jokainen käden lihas olisi  tuhoutunut samanaikaisesti.

Miekka kirposi Martemin sormista ja kolahti kallioon. Martem itse luhistui maahan hampaita yhteen purien ja kivusta kyyneleitä vuotaen. 

"Pysyhän vähän aikaa paikoillasi, poika, niin katsomme mikä sinä olet miehiäsi", sanoi vakava ääni hänen viereltään, mutta Martem ei enää kuullut. Hän oli pyörtynyt. 

(jatkuu)

1

Selina oli pieni ja syrjäinen kaivoskylä Riikin laajassa kivierämaassa. Ennen kylän paikalla oli kohonnut valtava Selinan sivistyskaupunki, jota olivat hallinneet mahtavat kuninkaat ja uljaat prinssit. Nyt muinaisesta kivikaupungista oli jäljellä pelkät rauniot, joiden päälle nykyinen kylä oli rakennettu ja kylää hallitsivat sinne yhteiskuntaa paenneet rikollisjohtajat. Kaikkialla raunioissa oli alkeellisia, slummimaisia rakennelmia, joihin kylään pesiintyneet rikolliset olivat tehneet tukikohtia ja majataloja, joiden avulla saatettiin riistää muilta kohtalotovereilta kovalla työllä haalimia ryöstösaaliita.

Kaupungin sijainti selitti paljolti sen millaista väkeä kaupunki elätti. Suurin osa vakituisista asukkaista oli lainsuojattomia, kuten orjanmetsästäjiltä paenneita ihmisiä tai rikollisuuteen vajonneita rokeneita: kiillotetun puun värisiä, lihavia jättiläisiä, joilla oli jo rotunsa puolesta taipumus sääntöjen rikkomiseen. Poliisille kylä oli jäänyt pelkäksi myytiksi, eikä kylässä tämän takia tunnettu sen monimutkaisempia lakeja kuin oman käden laki. Rikollisjoukkojen jatkuvat yhteenotot Selinan ahtailla kaduilla olivat syynä kylän katukuvan alituiselle muutostilalle. Kuolemantapaukset olivat päivittäisiä ja suurin osa Selinan noin kahdestasadasta asukkaasta eli jatkuvassa epävarmuudessa ja kuolemanpelossa.

Tyral Rokstelin johtamalle rikollisjoukolle Selina oli elinehto. Joukko oli viimeisten kahden vuoden ajan pakoillut Riikin salaista poliisia autiomaassa huonoin ruoin ja synkin mielin. Viimein joukko oli löytänyt salaiseen kaupunkiin johtavan tien. Kylään saapumista oli seurannut myrskyisä kiista toisen rikollisjoukon kanssa, koskien kylän parasta majataloa. Viikoa kiistan jälkeen Tyral istui samaisen majatalon huonokuntoisella terassilla, nauttien keskipäivän auringosta.

"Voi, kun minä olen iloinen siitä, ettei meidän tarvitse enää pakoilla erämaassa", rikollispäällikkö sanoi, kun majapaikan isäntä laski hänen eteensä paistetun kanan. "Vaikka kaipa sitä pitäisi pitää jonkinlaisena hyvänä kokemuksena. Isoisäni sanoi aina, että ´kaikkea pitäisi kokeilla´. Olen kyllä yhä sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt kokeilla kuolemista vasta kaiken muun jälkeen."

Isäntä, joka oli kolme metriä korkea roken, nyökkäsi ymmärtävästi, mutta olennon kasvoilla oli harmistunut ilme, joka kieli siitä, ettei hän ollut tyytyväinen tilanteeseen. Olihan Tyral joukkoineen syönyt hänet miltein konkurssiin. Kaiken lisäksi miehellä oli ollut jopa nälkäkuoleman partaalla voimaa potkia pihalle kylän entinen ykkösrikollinen, minkä vuoksi isännällä ei ollut intoa vastustella Tyralin tahtoa vastaan.

"Vaan kyllähän me kaikenlaista kokeilimmekin", Tyral jatkoi ja alkoi luetella sormillaan. "Kaktuksia, sieniä, saniaisia, susia... Kiviäkin taidettiin kokeilla, mutta se oli aika kehno ajatus. Enkä kyllä suosittele paistettua asmaania kenellekään. En osaa sanoa johtuiko se siitä tavasta, jolla me sen valmistimme, mutta pahalta se minusta maistui."

Tässä vaiheessa Tyral piti tauon, jonka aikana hän tyhjensi isännän tuoman lautasen. Sitten hän ojensi lautasen takaisin isännälle ja huokaisi tyytyväiseen sävyyn.

"Sepäs oli hyvää. Seuraavan kanssa voisin ottaa myös lasillisen viiniä. Ja nyt kun muistan, niin voisin ottaa myös niitä vastaanottotiskillä olevia keksejä. Katkarapua, eikö vain? Setäni kalasti aikoinaan katkarapuja Hopeaselkämerellä, mutta jotkin merirosvonalut pöllivät sen. Kummaa sakkia nuo merirosvot."

Isäntä palasi vastaan väittämättä takaisin majataloon ja Tyral ryhtyi seuraamaan edessään olevan keskuskadun hiljaista liikennettä. Ei ehtinyt mennä kymmentä sekuntia, kun eräs Tyralin miehistä juoksi raskaasti hengittäen hänen luokseen.

"Johtaja", mies puuskutti. "Pian rajalle. Meillä on siellä tilanne päällä."

"Älähän nyt, Esgeroth", Tyral rauhoitteli ja tarjosi tuolia pöytänsä ääressä. "Rentoudu vähän. Ota vaikka lasillinen viiniä. Minä voin sanoa isännälle. Mukava miekkonen tuo isäntä, vaikka onkin roken. Tunsin kerran yhden rokenin, mutta hän ei ollut yhtään niin miellyttävä kuin..."

"Ei minulla ole aikaa", Esgerothiksi kutsuttu mies keskeytti. ja yskäisi "Teidänkin pitäisi tulla. Kylän rajalle on tullut joku mies. Ei kertonut mitään kun yritimme kuulustella ja iski Bainin maahan yhdellä iskulla. Varmaan palkkionmetsästäjä tai jotakin. Ei uskalleta hyökätä kimppuun."

"Joo joo", Tyral myönteli. "Pitäisikö minun sinun mielestäni jättää ruokailu kesken? Ei kuulosta minusta kovin hyvätapaiselta. Isäntä saattaa vaikka pahastua jos lähden ilmoittamatta."

"Tulkaa nyt", mies pyysi. "Voittehan pyytää myöhemmin anteeksi, vai mitä? Sitäpaitsi olisi vahingollista koko tätä ihastuttavaa yhteisöä kohtaan, jos joku palkkionmetsästäjä ilmiantaisi tämän kylän sijainnin poliisille."

"Totta. En ajatellutkaan sitä noin", rikollisjohtaja tunnusti ja nousi istuimeltaan. "No, kaipa minä tämän kerran voisin tulla apuun. Mutta te muut saatte kyllä pyytää anteeksi isännältä. Mennäänpä katsomaan se sinun palkkionmetsästäjäsi."

(jatkuu)